Päivystystä ja tutustumista terveyskeskukseen

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa, joten aika päivitellä tilannetta. 

Tämä viikko meni pyöriessä päivystyksen puolella. Paljon, paljon erilaista ja mielenkiintoista tekemistä ja näkemistä on tullut vastaan. Päivystyksen tiloissa potilaille laitetaan kanyyli, annetaan ensimmäiset annokset lääkkeitä, annetaan tarvittava hoito ja tästä lähetetään eteenpäin joko osastolle tai sitten voinnin salliessa kotiin. Samalla osastolle tulee myös potilaita, jotka valmistautuvat leikkaukseen tai johonkin muihin hoitoihin, kuten malarialääkkeen ottoon tai haavanhoitoihin.

Torstaina oltiin etuoikeutetussa asemassa, kun pääsimme tutustumaan paikalliseen terveyskeskukseen. Pakko myöntää, että itselläni ei riittäisi halua työskennellä kyseisessä paikassa, kun on Suomessa tottunut jo liian hyvään. Ilman sähköä ja töissä ollaan kerrallaan kokonainen viikko. Töitä tulet tekemään siis 24/7 viikon ajan, täysin yksin. Kyseisessä terveyskeskuksessa työskentelee vain kaksi hoitajaa, jotka tekevät vuoroviikot. Toki, jos toinen esimerkiksi sairastuu, voit joutua tekemään töitä muutamankin viikon putkeen, tai kuten yhdelle työntekijälle oli käynyt, 3 kuukautta putkeen. Kyseinen terveyskeskus oli kuitenkin tarkoitettu vain synnyttäville ja raskaana oleville.

Potilashuone. 

Tila, jossa omaiset tekevät ruokaa. 

Vastaanottotila 

Tila, jossa omaiset voivat nukkua. 

Täällä omaisilla on tärkeä rooli. Potilailla on aina joku omainen mukana. Naisilla äiti, miehen äiti, mummo, sisko tmv. He avustavat potilasta itsensä huolehtimisessa, laittavat ruokaa jne. 

Kaksi viikkoa takana

Mitä asioita kaipaan Suomesta tällä hetkellä? Mieleen tulee aika nopeasti nyrkkipyykkiä pestessä, että pyykinpesukone olisi ihana olla. Lisäksi kaipaan Suomen liikennesääntöjä. Täällä liikenne on rehellisesti sanottuna jopa vähän pelottavaa. Jos poliisi ei ole ohjaamassa liikennettä, risteyksessä työnnytään mihin tahansa väliin. Nämä pari asiaa tulevat ensimmäisenä mieleen. 

Miten sitten menee sairaalassa? Päivärytmi on tuttua. Ensin aamuraportti, jossa kokoontuu lääkäreitä, sekä hoitajia ja keskustellaan osastojen ja joidenkin potilaiden tilanteesta. Tämän jälkeen siirrytään osastolle, jossa käydään läpi potilaat, mitataan vitaalit, hoidetaan lääkärin kierto, sekä annetaan lääkkeet. Osa potilaista pääsee kotiutumaan, kun taas toisten hoitoa jatketaan vielä eteenpäin osastolla. Lounaan jälkeen tulee mm. vielä uudet vitaalien mittaukset ja lääkkeiden annot. Uusia potilaita voi tulla pitkin päivää osastolle. 

Joku lapsen huoltajista, yleensä äiti on lähes jatkuvasti lapsen kanssa vuoteella. Omainen huolehtii itse lapsen tarpeista, hakee ja antaa ruokaa, vaihtaa vaipat, joskus osa on jopa siivonnut lattiaa (vaikkakin siivoajiakin on, ja siivoavat todella ahkerasti osastoa).

Henkilökunnalla on hurjan paljon tietotaitoa ja he antavat potilaille parasta mahdollista hoitoa, mitä resurssien puitteissa on mahdollista.

Vapaa-ajalla olemme pyörineet paljon kaupungissa, viettäneet aikaa uusien malawilaisten ystävien kanssa ja sunnuntaina pyörähdettiin myös Lilongwen wild life center:ssä. 

Ajatuksia

Viikonloppu meinas olla vähän vaikeampi. Tuli mietittyä paljon Malawin ihmisten oloja ja elämistä. Miten kipeältä tuntuu ajatella, että tulee itse valitettua vähän liiankin pienistä asioista ja täällä moni ihminen ei meinaa saada rahaa edes ruokaan. Elääkseen on sitten yritettävä myydä ihan mitä tahansa, likaisista vaatteista leluihin tai jopa koiranpentuihin. Samat myyjät saattavat olla tien varressa aamusta iltaan. Lisäksi, terveydenhuoltoon ei kaikilla ole rahaa, vaikka peruspalvelut kaikki kyllä saavat.

Sairaalassa työskennellessä näkee myös kaikenlaista. Yhdessä hetkessä tapaat menehtymässä olevan lapsen ja seuraavaksi kotiutat iloisen, leikkivän pienen. Asioita miettiessä myös ensimmäinen koti-ikävä pääsi iskemään.

Onneksi alkuviikko on tuonut mukanaan muuta ajateltavaa, kun on jälleen tutustuttu lisää Lilongwen kaupunkiin ja töissä alkaa löytyä jo rutiinia, jotta voi osallistua lasten hoitoon. 

Saapuminen Malawiin

Matkustaminen on aina yhtä rankkaa. Etenkin silloin, kun matkan kesto on 24h, lentokonetta tulee vaihtaa useasti ja käydä läpi monta turvatarkastusta. Sunnuntaina pääsimme matkaan Helsingistä Amsterdamiin pienien lentokoneongelmien jälkeen klo 15. Amsterdam-Nairobi välin kuljimme yölentona ja aamupäivällä jatkoimme Nairobista vielä loppuun asti Malawiin. Koin, että saimme todella lämpimän vastaanoton perillä, kun meitä vastassa oli koulun henkilökuntaa toivottamassa meidät tervetulleiksi.

Olen reissannut niin vähän maailmalla, että kaikki tuntuu olevan niin ihmeellistä ja uutta. Malawiin päästyämme onkin sitten riittänyt ihmeteltävää, kauniista linnuista erikoisiin kasveihin ja luontoon.

Nimeni on aiheuttanut välillä hilpeyttä ja tuntuu olevan hyvin vaikea lausua. Olen ollut jo mm Enni, Esi ja Essie ja jotkut eivät halua edes yrittää nimen lausumista. :D

Kieliongelmia on ollut jo nyt jonkin verran, mutta niistä on selvitty. Vaikkakin välillä meinaa iskeä pieni paniikki, kun ei ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa. Kaikki malawilaiset eivät myöskään puhu englantia, vaan osa puhuu vain chichewaa. Asunnon kylmä suihkuvesi ei haittaa, ihanan virkistävää. Kaikista suurin ongelma näissä parissa päivässä on olleet JÄÄTÄVÄN kokoiset ötökät… Torakat, madot, heinäsirkat ja minulle kaikkein kauheimpana, hämähäkit! Kai niihinkin jossain välissä tottuu.

Muuten asuntomme on ollut viihtyisä. Nukumme kolmestaan samassa huoneessa, mutta meillä on oma kylpyhuone, keittiö, olohuone (tosin ilman kalusteita), sekä terassi.

 

Ihmiset ovat olleet todella ihania ja ystävällisiä. Tiistai venyi pitkäksi, mutta kului kuitenkin nopeasti, kun tutustuimme sairaalaan, kouluun, sekä työntekijöihin Daeyang universityn alueella ja kävimme Nursing counsilin haastattelussa, josta saimme luvan harjoittelujaksoon sairaalassa. Samalla hoidimme kauppaostoksia ja hankimme malawilaiset liittymät puhelimiin, jotta saa yhteyden taas Suomeenkin päin.
Tunteet ovat samaan aikaan innostuneita, odottavia ja erittäin jännittyneitä.

Keskiviikko, jälleen uuden jännityksen vuoro, kun pääsimme ekaa päivää Daeyangin sairaalaan lastenosastolle. Tällä hetkellä päässä on todellinen ”tietoähky” kaikesta uudesta, kun opettelimme malawilaisten opiskelijoiden kanssa päivärytmiä, tutustuimme osastoon ja osallistuimme lääkärin kierrolle. Täytyy sanoa, että lääkärin kierto oli todella opettavainen ja lääkäri osallisti paikallisia opiskelijoita kyselemällä heiltä oireista ja hoidoista. Samaan aikaan suru kuitenkin valtasi mielen, kun kohtasimme myös potilaita, jotka olisivat hoidettavissa, jos he pääsisivät parempaan sairaalaan hoitoon. Mutta ilman parempaa hoitoa, lapsi tulee menehtymään.

 

Jo muutamassa päivässä olemme saaneet ihmisiä ympärillemme, joiden kanssa voi jutella melko vapaasti ja heittää vitsiäkin.

Ihana sää, ihanat ihmiset ja ihana luonto! Tällä hetkellä näillä fiiliksillä, vaikka välillä pää tuntuu täyttyvän liiasta informaatiosta!

Kunhan sairaalan rytmi tulee tutuksi, pystyn varmasti paremmin myös blogissani kirjoittamaan Malawin terveydenhuollosta. Tässä hyvin pieni blogikirjoitus tämän hetken ajatuksista. (Ja jos jotakuta kiinnostaa tietää jostakin tietystä asiasta lisää, voi toki laittaa kommentteihinkin viestiä).

 Paikallinen ambulanssi

 

Asuntolarakennus, josta löytyy myös meidän asuntomme.